|
 |
|
Klaanin syntytarina
Salamat leiskuivat korkealla taivaalla ja vesipisarat ruoskivat raivoisasti katua ja kaikkia jotka uskalsivat olla vailla suojaa tässä myrskyssä. Eipä noita myrskyn rankaisemia paljoa ulkona liikkunutkaan. Kadut olivat autioita lukuun ottamatta yksinäistä hahmoa joka raahusti hitaasti pitkin sateen piiskaamia kujia. Hän kulki kuin ei edes huomaisi tuota myrskyä, ja se sai myrskyn raivon nousemaan ja iskemään yhä kovemmin koko luomakuntaa märällä ja kylmällä ruoskallaan.
Tuo mies oli kuitenkin kohdannut elämässään pahempia asioita kuin tuo myrsky saisi ikinä aikaan. Koko elämänsä ajan häntä oli pilkattu ja ivattu. Hänen tapojaan, vaatteitaan, autoaan ja jopa seksuaalista suuntautuneisuuttaan oli epäilty ja haukuttu. Viimeinen naula oli isketty kun hänen johtajansa oli päättänyt irtisanoa hänet. Mikään myrsky ei voisi enää lyödä häntä enempää maahan kuin hän nyt oli.
Hän oli kuitenkin väärässä. Pahin oli vielä edessä. Hänen kääntyessään tältä pieneltä kujalta pääkadulle hän kuuli nuo sanat jotka saivat hänen verensä seisahtumaan. ”Pari kiperää kysymystä, mikä teidän nimenne on?”.
Hän ei muistanut mitä tuo kauhea mies oli häneltä tällä kertaa kysynyt ja mistä häntä oli tällä kertaa syytetty ja pilkattu. Kun hän kulki kohti kotiaan, hänen mielessään kummitteli vain itsetuhoiset ajatukset. Pohtien millä tavalla hän päättäisi kurjan elämänsä hän saapui kotiportilleen. Silloin, myrskyn viimeisenä voiman osoituksena, voimakas salama iski hänen taloonsa, sytyttäen sen liekkeihin. Mies kaatui salaman voimasta maahan ja jäi istuen katsomaan kuinka liekit alkoivat hitaasti nuolla hänen kotiaan.
Hän ei ollut enää itsetuhoinen. Kaikki ajatukset elämän päättämisestä olivat kaikonneet salamaniskun myötä. Nyt hän janosi enää kostoa. Hän halusi että kaikkien koko maailmassa tuntevan saman tuskan kuin hänkin. Noiden helvetin lieskojen loimussa hän kirosi maailman helvettiin ja loi klaanin joka kantaa hänen nimeään: Juhani Manninen. |
[alkuun]
|
  |
|
